Arrivederci, Roma!

Viimeinen kokonainen päivä käytettiin ahkerasti museoissa. Olemme pitkään aikoneet mennä katsomaan World Press Photo -näyttelyä tässä ihan naapurissa, Museo di Roma in Trasteveressä. Kun sitten vihdoin saimme visiitin aikaiseksi, oli näyttely juuri päättynyt. Tarjolla oli pienehkö kokoelma tauluja ja lisäksi valokuvia Trasteverestä 50–70-luvuilta. Kiinnostavia noista teki lähinnä se, että kuvien kadut ja kujat olivat meille tuttuja.

Positiivinen yllätys sen sijaan oli Palazzo delle Esposizioni, jossa oli esillä Helmut Newtonin valokuvia sekä New Yorkilaista nykytaidetta. Totesimme kumpikin nauttineemme näistä näyttelyistä paljon enemmän kuin edellispäiväisestä MAXXIsta.

Tänään vielä viimeiset kävelyt ja jäähyväiset Roomalle. Viitoskujan asunto ja sen myötä tämä blogi hiljenevät tähän.

Roomaan ei ehtinyt kuukaudessa vielä lähimainkaan kyllästyä. Paljon museoita ja nähtävyyksiä jäi koluamatta, mutta onpahan sitten jotain seuraaville kerroille. Nimittäin niin se vain on, ettei Rooma päässyt näin helpolla tästä akasta eroon. Palattava on vielä, ja kauniimpi puoliskokin on päästänyt sanat “sitten ensi kerralla...” sen verran usein suustaan, että matkaseuraakin löytynee.

Lisäksi miehen kanssa kuukausi lähinnä toistemme naamoja tuijotellen on mennyt paremmin kuin hyvin. Seura ei vieläkään kyllästytä, vaan paranee vain. Ja kun nyt on sattunut löytämään ihmisen, jonka kanssa voi viettää 24/7 yhdessä kuukauden ajan ilman että hermo menee tai edes rupeaisi kertaakaan ärsyttämään, niin tuntuu erittäin hyvältä ajatukselta mennä sen kanssa naimisiin.

Lisäksi olen matkan aikana oppinut ainakin:

• Astumaan luottavaisin mielin lähestyvän auton eteen missä kohtaa katua tahansa
• Kävelemään ajoväylällä jalkakäytävän sijaan
• Olemaan panikoimatta ja kuuntelemaan, jos joku puhuu minulle italiaa
• Hemmetin kriittiseksi pastan suhteen
• Olemaan välittämättä tylystä palvelusta
• Tunkemaan julkisiin kulkuneuvoihin päästämättä ulos haluavia ensin pois
• Käsittelemään artisokkia
• Tarkistamaan roska-aikataulun iltaisin

Silti edelleen. Rooma on ihana. Trastevere on ihana. Matkakumppani on ihana.

Ei muuta kuin kotimaahan ja karaokeen vetämään tätä. Arrivederci, Roma!

Hymy hyytyy

Tuntuu siltä, kuin vasta eilen olisimme raahanneet laukkujamme viitoskujan asuntoon, ja jo nyt pitää lähteä pois. Viikon alku on mennyt aika haikeissa tunnelmissa.

Toisaalta oloon vaikuttaa myös fyysinen tila. Jalat: enemmän rakkoa kuin ihoa. Yleinen terveydentila: flunssa. Iho: tuholaistorjunnasta huolimatta kirput (tai mitkä lie) ovat jatkaneet ruokailuaan ja ulkonäkö on ruttoinen. Roomaan matkaavan kannattaakin varustautua ainakin rakkolaastarein ja antihistamiinein. Itse toin paketillisen Compeedia mukanani ja olen ostanut pari askia lisää.

Tiistaina haimme miehen hääpuvun räätäliltä, johon muuten viikonloppunakin törmäsimme. Herra oli tullut Trastevereen juhlimaan ja sattui paikalle juuri kun astuimme ystävinemme rappukäytävästä kadulle, ja tietenkin tunnisti eksoottiset suomalaiset asiakkaansa. Eilenkin iloinen “From Finland!”-huudahdus kuului heti astuessamme sisään liikkeeseen.

Illalla pyörimme kaupungilla ja spottasimme muun muassa tämän seinämaalauksen:

Eilen kävimme katsastamassa nykytaiteenmuseo MAXXIn. Rakennus sinänsä oli ihan vaikuttava, mutta ei oikein voinut välttää ajattelemasta, että jossain on jokin geneeristen nykytaiteenmuseoiden pakka, josta sekä tämä kyseinen rakennus että esim. Kiasma on vedetty.

Itsehän en nykytaiteesta tai taiteesta ylipäänsä mitään ymmärrä, mutta jotenkin suurin osa teoksista oli hieman kotikutoisen oloisia. Myös mies oli samaa mieltä, joten täten joudumme hieman dumaamaan paikkaa. Jos haluan nähdä esimerkiksi arkkkitehtiopsikelijoiden tulevaisuuden visioita, niin menen TKK:n (nyk. Aallon) päärakennuksen arkkitehtisiipeen ja siellä niitä on, arkkitehtivesojen suuruudenhulluja suunnitelmia. Tuli fiilis, että osa teoksista oli vähän väärässä paikassa.

Museovisiitillä päästiin muuten testaamaan ihan uutta tasoa italialaisessa keittiötaiteessa. Jaan tässä pari reseptiä, joiden avulla jokainen voi myös kotona tehdä herkullisen makumatkan Italiaan.

Pasta & Fagioli

1. Keitä annoksellinen pastaa kypsäksi
2. Avaa purkillinen papuja tomaattikastikkeessa
3. Sekoita

Risotto al formaggio

1. Keitä annoksellinen riisiä. Tavallinen ankelpens kelpaa, älä suotta vaivaudu hienostelemaan minkään risottoriisin kanssa
2. Lisää raastettua juustoa
3. Viimeistele mintunoksalla

KAADA SULA VOI MUNAN PÄÄLLE :----DDDDDDDDDD

No, vastapainoksi olemme toki syöneet lähinnä hyvää ruokaa.

Lohiannos Bir & Fudissa

Jumalainen tryffelipasta Le Sorellessa

Uneton viikonloppu

Viimeinen viikonloppu Roomassa vierähti pyöriessä kaupungilla kavereiden kanssa ja lyhytelokuvaa duunaillessa. Osallistuimme siis kilpailuun, jossa pointtina on tehdä elokuva ideoinnista viimeistelyyn 48 tunnin aikana. Meille on  muodustunut kisaan osallistumisesta jo jonkinlainen perinne, joka tarjoaa hyvän syyn viettää viikonloppu yhdessä ystävien kanssa maltillisesti juopotellen ja yhteisen luovan tekemisen parissa hääräillen.

Tänä vuonna tietysti piti elokuvanteon ohella päästä myös näkemään Roomaa ja kuvausteknisesti äidyttiin varsin kokeelliseksi. Sana “moderni” oli paljon ilmassa, varsinkin perusteluna erilaisille persoonallisille ratkaisuille. Lopputuloksena elokuva, jonka takana ei nyt ehkä ihan molemmilla jaloillaan uskalla seistä. Esim kuolematon: “Odota, sä oot minä!”-repliikki kuvaa pätkän meininkiä aika hyvin.

Emme ole kahdestaan saaneet oikeastaan ollenkaan kierreltyä täällä baareja, joita löytyy vaikka kuinka jo kotikadultammekin. Porukalla pääsimme kuitenkin kurkkimaan niitäkin. Yllättävää oli se, että baarit menevät jo kahdelta kiinni. Joka ilta tuossa vaiheessa nee jotka baariin asti ylipäänsä jaksoivat, olivat kuitenkin jo sen verran poikki, ettemme enää alkaneet selvittää, mistä olisi löytynyt myöhäisempää biletystä tarjoavia klubeja.

Kavereiden toiveesta on nyt myös pizzapaikkoja katsastettu. Dar Poeta oli oikein mainio, bonuksena ihana tarjoilija, joka oli kuin ilmetty nuori Madonna. Ehkä vielä parempi oli kuitenkin Bir & Fud, joka oli salakavalasti naamioitu baariksi, mutta jonka takaosassa lymysikin ravintolasali. Paikka tarjosi erittäin hyvää pitsaa, valikoiman hyviä oluita (ei viiniä) sekä pienen määrän muita annoksia (nämäkin yhden kokeilun + muihin pöytiin katselemisen perusteella laadukkaita).

Toisaalta vieraamme saivat myös maistaa ankeampaa italialaista ravintola- ja palvelukulttuuria: eräässä ravintolassa pöytään kannettiin annoksia, joista osa oli kerrassaan vääriä ja osa poikkesi selvästi menussa kuvatusta. Samaisessa paikassa meille ei useista kyselyista ja lopulta lähtemisellä uhkaamisesta huolimatta saatu tuotua laskua pöytään. Varsin kummallista.

Yhä uudestaan täällä joutuu toteamaan, että vaikka olisikin ihanaa löytää ihan itse ja sattumalta niitä hyviä ravintoloita, niin kuukausi ei siihen tunnu riittävän. Kävelemällä sisään johonkin kivan näköiseen paikkaan päätyy melkein aina ravintolaan, jonka toimintaperiaatteena on tarjota keskinkertaista ruokaa turisteille. Sinänsä tällaisilta paikoilta on ihan rationaalista panostaa siihen, että saadaan matkailija houkuteltua pötään ja tilaamaan sapuskaa. Sillä, onko ruoka tai palvelu tilaamisen jälkeen asiakkaan mielestä hyvää, ei ravintolan tuloksen kannalta ole suurtakaan merkitystä. Turistista ei kuitenkaan saa kanta-asiakasta millään, ja uusia potentiaalisia asiakkaita virtaa kaupunkiin koko ajan.

Sen sijaan http://www.romanelpiatto.it/ -opas on osoittautunut suorastaan korvaamattomaksi avuksi hyvien ruokapaikkojen löytämisessä. Siitä löytyvät ne ravintolat, joissa paikalliset käyvät syömässä, joissa ruoka on tehty hyvin, joissa ei ole punavalkoruudullisia pöytäliinoja eikä Luigia ovella heittämässä jengiä sisään. Näihin ravintoloihin joutuu kyllä varsinkin kesäviikonloppuina tekemään pöytävarauksen tai jonottamaan. Ero vain on sen verran merkittävä, että se kannattaa. Hinta taas näissä paikoissa voi olla edullisempikin kuin ravitsemusliikkeissä, joissa sisäänheittäjä veistelee että: “Whaddaya want? Pizza, pasta? We'we got everything!”.

Pizzaa Bir & Fudissa

Vieraiden lähdettyä yritämme toipua viikonlopusta. Vielä 4 päivää jäljellä, ja niistä pitäisi ottaa irti kaikki mahdollinen. Tällä hetkellä kuitenkin, hieman väsyneenä ja darraisena alkaa olla jonkinlaista lähtöhaikeutta ilmassa.

PS. Yli 1000 sivun katselua! WTF?

Ostia

Keskiviikkona päätimme epävaikaisesta säästä huolimatta ottaa paikallisjunan Ostiaan, tai tarkemmin Ostia Anticaan, eli antiikin Rooman satamakaupunkiin. Tässä on kohde, jota voisi suositella niillekin roomankävijöille, joita historia ei edes liiemmin kiinnosta. Ostiassa nimittäin on tallella kokonainen autioitunut kaupunki, ja pinta-alaan nähden turisteja on hyvin vähän. Rooman keskustasta paikan päälle pääsee alle tunnissa.

Kaupungissa pääsee liikkumaan jokseenkin vapaasti, lähinnä pääsy sortumisvaarassa oleviin rakennuksiin ja katoille on estetty. Täällä siis pääsee leikkimään vähän Indiana Jonesia ja tutkimaan kaupunkia vapaasti.

Välillä tuntuu, että vähän liiankin vapaasti

Vaikka näkyvillä on antiikinaikaisia frecsoja ja mosaiikkeja, on Ostiassa kokonaisuus silti tärkein: kaupungissa kävellessään voi kuvitella, miltä se on loistonsa päivinä näyttänyt ja saada edes aavistuksen siitä, millaista elämä ajanlaskun alussa olisi voinut olla. Lisäksi paikan laajuus on aika vaikuttava. "V*ttu tää on iso!" pääsi allekirjoittaneen suusta useampaankin kertaan, vaikka olin rauniokaupungissa  jo aikaisemminkin vieraillut.

Kierreltävää olisi vaikka kuinka, tai siis tarkemmin sanoen oikeastaan kaupungillisen verran. Kiinnostavaa on esim. käydä  tavernassa, jonka seinältä löytyy yhä “ruokalista”. Koska henkilökunta oli baarista lähtenyt jo joitakin satoja vuosia sitten, turvauduimme ruuan ja juoman suhteen omiin eväisiin ja piknikkasimme raunioden keskellä.

Eilen sitten saapuikin kavereita Suomesta. Viikonloppuna ohjelmassa on siis lyhytelokuvan tekemistä. Ainakin.  

Jätehuoltoa

Suomessahan jätehuolto toimii niin, että täyttynyt roskasäkki nostetaan eteiseen, mistä se käsittääkseni teleporttautuu automaattisesti taloyhtiön jäteastiaan.

Roomassa kierrätetään, mikä on minusta jopa vähän yllättävää. Asunnostamme löytyy omat astiat biojättteelle, muovi-metalli-lasi-kombinaatiolle, paperille ja ei-kierrätettäville jätteille. Kunkin roskatyypin poiminnalle on omat aikansa. 

Suomalaisesta (tai minusta ainakin) tuntuu hieman vieraalta se, että illalla roskat yksinkertaisesti roudataan kadunvarteen odottamaan seuraavan aamun kerääjiä. Näin ollen roskapussikasoja näkee katujen varsilla iltaisin. Ottaa myös aikansa tottua jäteautojen joka-aamuiseen kilistelyyn ja kolisteluun.

Lisäksi pitäisi jotenkin yrittää iltaisin muistaa viedä se oikean värinen jätesäkki odottamaan noutajaansa. Emme ole tässä aivan täydellisesti onnistuneet, mistä syystä on välillä joku ylimääräinen lasi-muovi-metalli-säkki odottellut parvekkeella seuraavaa noutoaikaa (jostain kumman syystä noita lasipulloja näkyy kertyvän). Roska-auton missaaminen muutaman kerran kuitenkin opettaa tarkastamaan roska-aikataulun ennen nukkumaanmenoa.

Outlet-helvetissä

Kyllä sitä kai kuukauden lomasta sopii yksi päivä uhrata pelkästään siihen, että katsastaa paikallisen Tuurin eli keskellä ei mitään sijaitsevan shoppailuhelvetin. Roomassa paikan nimi on Castel Romano ja sinne päästäkseni jouduin ensin ottamaan bussin Terminille ja siitä puljun oman shuttle-bussin.

Paikka on tavallaan ostoskeskus ilman kattoa. Eri brändien kauppoja alueella on sadan verran. Nimekkäämmistä brändeistä ainakin Valentino, Roberto Cavalli, Moschino ja Alberta Ferretti olivat edustettuina, mutta paljon oli myös ihan perusmerkkien liikkeitä (United Colors of Benetton, Adidas, Diesel, Nike, Sisley). Mitään varsinaisia löytöjä tuolta tuskin tekee, pikemminkin kyseessä on jatkuva perusalennusmyynti, jossa sellainen 30% oli tyypillinen alennus. Ja menneiden sesonkien tuotteita tietysti, eikä mitenkään kattavalla valikoimalla.

Zegnalla oli keskuksessa myös aika iso myymälä, jonka näyteikkunassa näkyi pukuja tuntuvasti halvemmalla kuin merkin keskustan liikkeessä tai verkkokaupassa. En sitten tiedä, miten hyvin tuolla on eri kokoja ja malleja tarjolla, mutta kyseisen merkin pukujen käyttäjille voisi mahdollisesti ihan oikeita löytöjä olla tarjolla, jos puvun ei välttämättä tarvitse olla juuri tämän sesongin mallistosta.

Bussiaikataulut oli tietysti laadittu niin kelmisti, että keskuksessa joutui viettämään sen neljä tuntia. Tuossa ajassa ehdin käydä kaikki kiinnostavat liikkeet läpi ja lisäksi tuntea itseni moneen kertaan a) läskiksi, b) köyhäksi. Lopulta olin niin epätoivoisen tylsistynyt, että kävin tsekkaamassa myös brändit, joiden nimissä oli sanoja kuten “cotton” tai “marine” ja näyteikkunoissa pelkkää sinipunavalkoista. Hyi.

Lisäksi kulttuurishokki iski taas, kun jokaisen hiton putiikin myyjille piti sanoa buenaserat, noIdontneedhelpit ja arrivedercit. Hemmetin yltiösosiaaliset italiaanot. Lopulta teki mieli sanoa vain mindyourownfuckingbusinekset, mutta pidättäydyin kuten kunnon suomalaisen kuuluu.

Lopputulema: jos Roomassa haluaa tehdä löytöjä, kannattanee kaupunkiin tulla alennusmyyntiaikaan. Jos on ylimääräistä aikaa (ja minullahan on), niin Castel Romanonkin voi kurkata.

Pukuostoksia ja vieraita

Perjantaina mies yllätti ja ehdotti itse pukukaupoille lähtemistä. Ajattelimme tehdä pienen iltapäiväkävelyn “ihan tossa lähellä” sijaitsevaan kauppaan. Valitettavasti kartanlukija oli erehtynyt Tiberin mutkasta ja näin ollen päädyimme yllättäen kävelemään päälle kymmenen kilometriä jonnekin Eurin suuntaan.

Taaperrettuamme enemmän ja vähemmän epämääräisten asuinalueiden läpi aloin jo ajatella, että tässähän saa olla onnellinen, jos päästään hengissä kotio, mutta mitään pukua täältä ei kyllä löydy. Mutta niin vain siellä olikin esikaupungin syleilyssä pukineliike, jonka räätäliomistaja sovitteli hääpuvun miehen päälle. Lopulta omistajan lisäksi hommaa oli ihmettelemässä pari myyjää ja yhden myyjän vaimo, joka ystävällisesti tulkkasi italian ja englannin välillä ja taisi pistää iloisesti vielä vähän omia juttujaan tulkkauksiin mukaan.

Jollain tavalla meitä on varmasti kusetettu. Sen verran iloiselta omistaja vaikutti kaupat solmittuaan. En oikein tiedä, mitä tapahtui, koska me taas olimme nettitutkimusten perusteella varautuneet kalliimpaan hintaan ja koimme siis tehneemme hyvät kaupat. Puku jäi vielä loppumuokattavaksi kauppaan, joten ehkä huijaus paljastuu siinä vaiheessa, kun mies saa (jos saa?) sen haltuunsa. Oli miten oli, alkaa näyttää siltä, että minun ei tarvitse mennä farkkuihin pukeutuneen miehen kanssa naimisiin.

Lauantai toikin sitten miehen vanhemmat meille kylään. Tosi mukavaa, kun on vieraita. Olemme kuunnelleet täällä lähinnä toistemme juttuja, ja vaikkei niissä mitään vikaa olekaan, niin on välillä hauskaa päästä juttelemaan muidenkin kanssa.

Lauantaina lähdimme vihdoin kiertelmään Palatinusta. Vaikka olin varustautunut opaskirjan kanssa, niin totesin saman minkä ennenkin: Palatinuksen rakennuksia on jotenkin tosi vaikea hahmottaa. Melkein ottaisin opastetun kierroksen, jos sinne menisin uudestaan.

Vieraiden ehdotuksesta käytiin myös Da Enzo -nimisessä ravintolassa Trasteveressä. Paikka on todella suosittelemisen arvoinen: perinteistä roomalaista ruokaa, mutta erittäin hyvin valmistettuna ja jopa edullisemmin kuin turisteille suunnatuissa bulkkiravintoloissa.  Ravintola oli ymmärrettävästi myös hyvin suosittu, joten varaus on suositeltava.

Sunnuntaina söimme sitten taas Ditirambossa, joka ei pettänyt tälläkään kertaa. Itse olin erittäin tyytyväinen varsinkin lakritsalla maustettuun naudanposkeen. Seurueen jälkiruokaintoilija taas kehui jälkkäreitä vuolaasti. Niitä on muuten ravintolassa tarjolla melko pitkä listallinen, jokainen omine suositusviineineen.  Jos nyt jotain negatiivista pitää mainita, niin tarjoilijoita oli ruokailijoihin nähden liian vähän, mikä aiheutti kohtuuttoman pitkiä odotusaikoja.

Vierailut jatkuvatkin sitten aika pian, kun kasa kavereita lennähtää tänne ensi viikonlopuksi. Aikeenamme on osallistua myös uneton48-kilpailuun, jossa haasteena on tehdä lyhytelokuva 48 tunnissa. Olemme osallistuneet kisaan jo parina aikaisempana vuotena, ja harmittelimme hieman, kun se meinasi jäädä reissun takia tältä vuodelta väliin. Onneksi kuitenkin osa aikaisemmista tiimikavereista (ja yksi uusi) ovat nyt tulossa tänne, joten emmeköhän me jonkin häitäisen leffantekeleen saa riivittyä kasaan. Toki välissä voisi yrittää ehtiä vähän jotain muutakin.

Ruuasta ja syömisestä

Italiassa vierailleille tämä on tietysti tuttu juttu, mutta kuitenkin. Italialaiseen ateriaan noin niinkuin perinteisesti kuuluu neljä ruokalajia. Antipasto vastaa sitä, mitä Suomessa yleensä alkuruuaksi mielletään. Primo, eli ensimmäinen ruokalaji on pastaa, risottoa, gnocchia tai keittoa. Secondo, toinen, eli se varsinainen pääruoka on yleensä liha- tai kalaruoka ja dolce on sitten jälkiruoka. Lisäksi, secondon kanssa on tapana vielä tilata joku contorno, eli lisuke, tyyliin perunaa, kasviksia tms..

Oikeasti kukaan ei tietenkään jaksa syödä ensin jotain prosciutto-lautasta, sitten kulhollista pastaa ja liharuokaa lisukkeineen päälle. Niinpä käsittääkseni on aika tyypillistä tilata antipasto ja lisäksi joko primo tai secondo.

Sitten ne lisukkeet. Legendan mukaan, jos tilaat secondon, saat lautasellesi pelkästään lihaa, mistä syystä pitääkin muistaa aina tilata se contorno secondon kanssa. Tähän myyttiin luottaen olen yleensä tilannut liharuokani kanssa jotain kasviksia. Lopputulos on sitten ollut se, että minulla on edessäni ihan kiva liha-annos, johon kuuluu myös sopivissa määrin kasviksia. Ja sitten siinä vieressä täysin ylimääräinen ja asiaankuulumaton kippo jotain halvatun rehuja.

Näin käy joka kerta, paitsi silloin, kun kerrankin uskaltaudun jättämään sen contornon pois tilauksestani. Silloin kyllä, jumalauta, kiikutetaan eteeni pelkkä yksinäinen lihaköntti. Eikä puhettakaan, että tarjoilijalle tulisi tilausta ottaessaan mieleen huomauttaa, että neidin kannattaisi varmaan tilata joku lisuke sille köntilleen. Ei, neiti tehköön itse omat virheensä, niin ehkä se sitten oppii. Ja seuraavan kerran päätyy taas tilanteeseen, jossa pöydässä komeilee täysipainoinen annos lihaa ja kasviksia ja lisäksi kulhollinen perunoita, joilla neiti ei tee mitään. No, onneksi pastan kanssa ei ole samanlaista venkoilua (yksi nainen, yksi kulho, ei lisukkeita) ja se on sitä paitsi yleensä parempaa kuin italialaiset liharuuat. IMO.

Tästä päästäänkin sitten ajankohtaiseen ruoka-asiaan, eli onnistuimme kerrakin löytämään ravintolan, johon olimme oikein tyytyväisiä. Mutta miten antiikin kreikkalaisten hymnien mukaan nimetty ravintola voisikaan olla pettymys? Paikka on siis nimeltään Ditirambo (http://www.ristoranteditiramboroma.it/), suosittelemme. Olimme sen verran vakuuttuneita, että teimme pöytävarauksen sunnuntaiksi, jolloin meillä pitäisi olla täällä ensimmäinen satsi vieraita Suomesta.

Kyseinen ravintola löytyi Roma nel Piatto -oppaasta, joka on paikallinen, vuosittain päivittyvä ravintola-arvosteluja sisältävä opas. Olemme käyttäneet kyseisen oppaan puhelinsovellusta, jossa bonarina voi valita ravintolan helposti etäisyyden perusteella. Olen pallontallaajat.net keskustelufoorumin perusteella ymmärtänyt, että Roomassa kannattaa mennä melko ajantasaisen oppaan perusteella, sillä useat ravintolat laskevat tasoaan siinä vaiheessa, kun ovat saavuttaneet hieman mainetta ja asiakasvirta on siltä osin taattu.

Muutenkin sitä alkaa pikkuhiljaa alistua siihen, että jotakin opasta on hyvä hyödyntää, mikäli täällä haluaa syödä hyvin. Kaupunki on täynnä ravintoloita, ja huomattavan suuri osa niistä toimii “turistilta rahat pois”-periaatteella. Pahimmilta tietysti välttyy, jos kiertää kaukaa “menu turistiocoa” mainostavat paikat sekä ravintolat, joilla on sisäänheittäjä.

Trasteverestä muuten löyyy tälläkin tavalla mainostava ravintola. Emme ole vielä kokeilleet.

Tripadvisor tuntuu täällä olevan valitettavan huono opas. Arvioinneissa kuitenkin dominoivat jenkit, jotka tuntuvat yleisesti ottaen painottavan palvelun osuutta ihan liikaa. Hyvääkin ruokaa tarjoava ravintola saattaa saada huonoja arvosteluja, koska tarjoilijat eivät vaivaudu hymyilemään turisteille. Vastaavasti hyviä arvosteluja saattaa saada paikka, jossa sisäänheittäjä vetää korostetulla italoaksentilla “Hello my friend!”-showta. Eipä siinä, saahan sitä jokainen tykätä siitä mistä haluaa, mutta itse otan mieluummin hyvää ruokaa ja tylyä palvelua kuin toisinpäin.

Napoli

Roomassa ja Napolissa näkee kummassakin ihmisiä, jotka ovat läskejä, kovaäänisiä ja pukeutuvat huonosti. Roomassa niitä sanotaan jenkkituristeiksi. Napolissa niitä sanotaan ihan vaan napolilaisiksi.

On se kyllä kumma kaupunki. Meluisa, likainen, kuhiseva. Ja ihan kiva siellä on käydä kääntymässä, mutta kyllä se on jonkinlainen helpotus, kun sieltä lähtee pois.

Puksuttelimme keskiviikkona päivällä Napoliin, jonne Roomasta ei kestä junalla kuin puolisentoista tuntia. Esim. reissun Roomasta Pompeijiin tekee hyvinkin päivässä, jos jaksaa herätä aikaisin aamulla. Käytimme keskiviikon kierrellen Napolin katuja ja väistellen liikennettä. Kaupungista löytyy kyllä sieltä täältä myös kauniita kohtia.  

Yleisesti Napoli näyttää kuitenkin, sori nyt vaan Turkki, mutta aika turkkilaiselta. Parhaiten kaupungissa mielestäni pärjääkin, kun hyväksyy sen tosiasian, että Napoli ei ole länsimaa, eikä siltä näin ollen kannata turhaan mitään länsimaalaisuutta odottaakaan.

Proseccoa muovilasista satamassa

Pizzat testattiin pariinkin otteeseen, hyviä olivat. Eilen tutustuimme arkeologiseen museoon. Varsinkin Pompeijista peräisin olevat frescot ja kaikenlaiset pikkuesineet olivat todella näkemisen arvoisia. Kyllä se on hyvä, että Vesuvius purkautui 79 ja tappoi tuhansia ihmisiä, sillä nyt pääsemme ihmettelemään heidän arkipäiväisiä tavaroitaan, jotka muuten olisi aika hajottanut.

Valitettavasti arkeologisen museon näyttelyesineitä ei oltu mitenkään kattavasti esitelty (ainakaan englanninkielisin) tekstein, joten aika arvailun varassa mentiin. Muutenkin itse museon tila tuntui olevan vähän niin sun näin, mutta toisaalta, se on Napolissa, joten mitään muuta ei oikein voisi odottaakaan.

Museosta poistuessamme totesimme kellon olevan sen verran vähän, että ehtisimme vielä käydä “maanalainen Napoli”-kierroksella, jonka olimme huomanneet aikaisemmin. Kierroksen aikana käytiin maanalaisissa akvedukteissa / vesisäiliöissä ja kurkattiin Napolin roomalaisen teatterin säilyneitä osia.

Siihen nähden, että nähtävää ei ollut niinkään paljon, oli kierroksesta saatu kohtalaisen viihdyttävä. Muistettavin kohta oli ehkä klaustrofobiatunneli, eli kynttiläsaattue sellaiset 100 metriä pitkässä, kapeassa tunnelissa, jossa paikoin mahtui hädin tuskin kulkemaan sivuittain.

Kierroksen toisessa osassa tutustuttiin siihen vähään, mitä Napolin antiikinaikaisesta teatterista on löydetty. Teatterin päälle ja ympärille on rakennettu ajan kuluessa asuintaloja, joista joihinkin asuntoihin pääsimme sisälle. Kuten saimme todeta, on aikojen saatossa osia teatterista purettu ja lopun päälle rakennettu kerroksittain lisää. Lisäksi koko teatteri on yhä käytössä olevien asuinrakennusten sisällä, joten ei sitä oikein voida kaivaakaan esiin.

Tässä olikin sitten meille riittävästi Napolia, jonka jälkeen Rooma vaikuttaa rauhan ja järjestelmällisyyden tyyssijalta. Täytyy todeta kuten italialainen junalippuautomaatti pieleen menneen luottokorttitransaktion jälkeen: “An error has occurred, anything has been charged”.

Artisokka irti

Maanantai oli taas artisokkapäivä. Olemme ihan totaalirakastuneet näihin piikkimöykkyihin ja tämä oli jo kolmas kerta loman aikana, kun kokeilimme onneamme niiden valmistamisessa. Ongelmana tämän vihanneksen kanssa on, että kehtosuomujen (opin uuden sanan) alaosat ovat syötäviä, kun taas kärjet ovat jotain järkyttävää puumaista ainesta, jota ei mielellään suuhunsa laittaisi.

Helpoiten tämän ongelman ratkaisee siten, että keittelee artisokat kokonaisina ja syö sitten jokaisesta lehdestä (suomusta) kerrallaan syömäkelpoisen osan. Viimeksi toimimme näin ja dippailimme herkullisia lehtiä gorgonzoladippiin, mikä yhdistelmä ainakin meille toimi oikein hyvin.

Nyt halusimme kuitenkin tehdä tämän reseptin, ja sitä varten tarvittiin käsiteltyjä artisokkia. Olemme nähneet paikallisella torilla valmiiksi putsattuja versioita, ja ne näyttivät meistä niin taitavasti tehdyiltä, että ajattelimme mennä siitä mistä aita on matalin ja ostaa “valmiita” artisokkia. Tori kuitenkin oli jo mennyt kiinni (ei opi suomalainen ikinä tämän maan aikatauluille) joten totesimme, että kai se artisokan käsittely on sitten taito, joka olisi syytä opetella.

Pyrimme putsausharjoituksissamme mahdollisimman lähelle italialaisen vihanneskauppiaan kojussa näkemäämme lopputulosta. Kauniimpi puoliskohan tietysti taas hiffasi homman jujun paljon allekirjoittanutta nopeammin. Eli ensin uloimmat lehdet irti ja artisokasta kärki pois. Sitten sokka nurinpäin leikkuulaudalle ja leikataan viistosti kärkeä kohti. 

Näissäkin lopputuloksissa oli kuitenkin vielä liikaa ylimääräistä, ei-syötävää osaa jäljellä. Kai tässä vain joutuu käymään läpi asteittaisen prosessin, jonka aikana oppii hyväksymään sen, että näistä ihanaisista ohdakkeista pitää melkeinpä leikata pois enemmän kuin jättää jäljelle. Sitä vaan ei millään hennoisi silpoa tätä kaunista vihannesta enempää kuin on pakko, mutta valitettavasti nämä nyt vain näkyvät kaipaavan vähän rujompaa käsittelyä.

No, hyvää tuli kuitenkin, vaikka syömisvaiheessa vielä vaadittiinkin pientä näpräämistä. Ehkä sitten ensi kerralla jo uskallamme oikeasti olla tarpeeksi brutaaleja ja leikellä artisokkia jo raakana tarpeeksi ankaralla kädellä.

Brutaaliudesta puheen ollen, meitä (tai ihojamme) kohtaan on tehty melko julmia hyökkäyksiä hyönteisten taholta. Olemme melko varmoja, että syyllisiä ovat terassillamme sankoin joukoin viihtyvät punaiset öttimöntiäiset, eli “chiggers” (http://en.wikipedia.org/wiki/Trombiculidae).

Kaikki ekologisuus ja luonnon monimuotoisuus ovat minusta ihan kivoja ja arvostettavia juttuja, mutta siinä vaiheessa kun iholleni tullaan yllättäen ja pyytämättä, niin kohta joku kärsii. Eli hyönteismyrkyt on hankittu, ja olen jo valmistautunut hyökkäämään terassille spraypullo kädessä,  “Die motherfuckers!”-huudon saattelemana. Tai äitini sanoja lainatakseni: nää on mun maat ja mähän nää myrkytän. Olen kyllä melko valmistautunut häviämään tämän taistelun luontoa vastaan, mutta en ennen kuin terassi on kyllästetty sellaisilla aineilla, että naapurin kissa synnyttää jatkossa kolmisilmäisiä pentuja.

Eilen kävimme myös hieman tunnustelemassa Rooman pukutarjontaa. Miesparalle kun on käymässä niin onnettomasti, että hän on joutumassa loppukesästä kanssani naimisiin, ja olemme pitäneet yhtenä vaihtoehtona hääpuvun hankkimista hänelle täältä Roomasta. Olemme kuitenkin koko pukuasian kanssa niin hukassa, että en tiedä, mitä tästä oikein tulee.

Itse sen sijaan antauduin tänä aamuna lempiurheiluni shoppailun pariin ja sain hankittua kengät, joissa ajattelin astella avioliiton satamaan. Ja saattaa ehkä mahdollisesti olla, että ostin myös laukun. Tässähän alkaa olla jo hyvinkin prisessapäivän ainekset kasassa. Ja kuten kuvasta näkyy, istuu prinsessan rooli minulle kuin hansikas ikään.

Huomenna pitäisikin sitten selvitä Napoliin. Pompeijin olemme jo nähneet ja taidamme jättää tällä kertaa väliin, vaikka se ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka onkin. Napolista kuitenkin löytyy Italian tärkein arkeologinen museo, joka lienee syytä katsastaa. Ja se maailman paras pizza pitäisi tietysti päästä kokemaan.

Kauppoja ja toreja

Törmäsimme eilen vahingossaVia del Pellegrinolle, joka shoppailukatuna vetosi meikäläiseen kovasti. Kadun varrella tuntui olevan lähinnä paikallisten suunnittelijoiden ja käsityöläisten omia liikkeitä, sekä muutama vintagekauppa. Ongelmana on nyt vain se, että en taida uskaltaa mennä sinne heti uudestaan, sillä pelkään mahdollisen visiitin aiheuttavan likviditeettiongelmia.

Pellegrinollla istahdimme myös kahvilalounaalle: http://www.barnumcafe.com. Paikka oli ihan rento, sellainen trendikahvila, jollaisia löytyy lähes mistä tahansa eurooppalaisesta kaupungista. Mies katseli menoa aikansa ja alkoi tehdä melko rivakasti lähtöä siinä vaiheessa, kun viereisen pöydän tytöt iskivät Macit pöytään. Rajansa hänelläkin.

Lauantai-ilta meni taas leppoisasti. Meillä oli suuret suunnitelmat ravintoloinnista sekä mahdollisesti lähialueen baareihin tutustumisesta. Kuitenkin ilta meni lopulta niin, että emme jaksaneet lähteä minnekään, vaan jäimme kotiin juomaan viiniä, syömään nallekarkkeja ja tekemään dancehall-versiota Tintarella di Lunasta. Kaikkea sitä viinipäissään päähänsä saakin.

Tänään pääsimme vihdoin tutustumaan Porta Portesen “kirpputoriin”. Tori on auki sunnuntaisin, eikä se kyllä ainakaan sanan suomalaisessa merkityksessä ole mikään kirpputori, vaan ihan vaan tori. Suurin osa myytävästä tavarasta oli sitä, mitä Rooman kaduilla muutenkin myydään: laukkuja, rihkamakoruja, t-paitoja. Täällä kaikki vain oli kerätty yhteen paikkaan. Jos kirpputorikokemusta etsii, kannattaa mennä jonnekin muualle.

Sisaret ihastelivat uskontoaiheisia hologrammikuvia

Ostin silti puhelimeen rumat kissakuoret. Lisäksi investoimme kaksi euroa veitseen, sillä emäntämme ei ainakaan keittiövarusteiden perusteella ole mikään kokkishenkilö. Ainoa keittiöstä löytyvä veitsi on niin tylsä ja surkea, että sen kanssa nyhertäessä meinaa itku tulla. Parin euron veitsestä tuskin on siitäkään mihinkään spektaakkelimaisiin leikkuusuorituksiin, mutta onpahan nyt ainakin hetken terävä.  

Erisnimistä, etymologiasta ja sattumasta

Kerran eräs roomalaiskenraali päätti olla tottelematta senaatin määräyksiä ja marssitti maan rajojen suojelemiseksi tarkoitetut joukkonsa pääkaupunkiin, hankkien tällä teollaan itselleen tosiasiallisen yksinvallan. Hänen takiaan sanomme nyt keisari, kun tarkoitamme hallitsijaa.

Kerran erään kaupunkivaltion johtajat pitivät asuinsijojaan Palatinus-nimisellä kukkulalla. Sen takia sanomme nyt palatsi, kun tarkoitamme hallitsijan asuntoa.

Kerran eräs Gaius Maecenas, keisari Augustuksen neuvonantaja, tuli tunnetuksi siitä, että hän tuki nuoria runoilijoita. Hänen takiaan sanomme mesenaatti, kun tarkoitamme taiteensuosijaa.

Kerran eräs rooman keisari nussi äitiään, tappoi raskaana olevan vaimonsa potkimalla tätä mahaan ja poltti Rooman. Me sanomme nero, kun tarkoitamme fiksua ihmistä, koska suomessa ja sen sukukielissä nero on tarkoittanut kykyä, taitoa tai älyä....hahaa, gotcha!

Milano ja Meizör Leisör

Torstaiaamuna etsiydyimme Terminin rautatiasemalle ja otimme junan Milanoon. Pääasiallinen motivaattori tälle matkalle oli Major Lazerin keikka, mutta toki oli muutenkin kivaa päästä kurkkaamaan myös Pohjois-Italian keskus.

Keikkalippujen hommaaminen Suomeen osoittautui jo itsessään aika säädöksi. Hankimme nimittäin jo joskus helmikuussa liput kyseisen artistin Bolognan keikalle, joka kuitenkin myöhemmin peruttiin. Tässä vaiheessa olin kuitenkin saanut jo fyysiset liput (kirjattuna kirjeenä, kuinkas muuten) haltuuni, ja rahojen palauttamiseksi jouduin postittamaan ne hemmetin liput takaisin Italiaan. Onneksi Milanon keikkaa ei peruttu ja uudet liputkin ehtivät saapumaan hyvissä ajoin ennen lähtöämme.

Odotin Milanon olevan tyly ja ruma kaupunki, ja yllätyin positiivisesti. Kaupunki toki oli keskieurooppalaisemman oloinen kuin Rooma, mutta keskusta oli ihan kaunis ja ihmiset vähintään yhtä ystävällisiä kuin Roomassa. Lisäksi Milanossa vasta tajusi, miten kapeita katuja ja miten paljon väentungosta Roomassa on. Oli mukavaa, kun hetken aikaa oli tilaa hengittää vähän vapaammin.

Milanon keskustan kulkijoissa riitti myös paljon ihmisiä, jotka näyttävät siltä kuin thesartorialistin perusteella kuvittelinkin milanolaisten näyttävän. Miehiä kalliissa, kapealinjaisissa ja lahkeista aavistuksen lyhyissä puvuissa ja laadukkaissa kengissä. Naisia hyvin leikatuissa mustissa jakuissa ja korkkareissa.

Jos Roomassa voinkin yleensä laskea itseni siististi pukeutuneiden joukkoon, tunsin Milanossa itseni alipukeutuneeksi. Varsinkin, kun pukeuduimme keikkaa varten ja lähdimme niissä tamineissa etsimään ruokapaikkaa. Tuli hieman liian itsetietoinen olo, kun koin vaatetukseni sekä liian niukaksi että liian räikeäksi kaiken sen hillitynvärisen tyylikkyyden keskellä.

Pienen keskustakierroksen jälkeen päädymme syömään lähelle Porta Romanan metroasemaa ja jos asuni henkilökuntaa haittasikin, niin eivät ainakaan antaneet sen näkyä. Valitettavasti vain ravintolan ulkoasu ja ruokalista antoivat (ainakin meidän mielissämme) lupauksia, joita ruoka ei sitten kuitenkaan pystynyt lunastamaan. Odotimme yksinkertaista, perinteistä ja hyvänmakuista ruokaa, mutta viimeksi mainittu ominaisuus ruuasta jäi valitettavasti puuttumaan. Ravintola oli http://www.casatuaosteria.com/, ei voi valitettavasti oikein suositella. Jotenkin tuli kouluruoka mieleen, ja vaikka sillekin toki on aikansa ja paikkansa (tarkemmin sanoen esiteini-ikä ja koulun ruoakala), niin ravintolassa odottaisi jotai muuta

Tästä kuitenkin illan päätapahtumaan, eli sinne keikalle.

Magazzini Generali keikkapaikkana muistutti olemukseltaan (ja kooltaan) lähinnä Tavastiaa, ja se oli kokolailla täynnä. Keikan alussa ulkona näytti lämpömittari 24 astetta, sisällä lämpötila kohosi varmasti lähemmäksi kolmeakymmentä. Tässä vaiheessa ei enää lainkaan harmittanut, että vaatteita oli päällä niukemmin kuin yleensä. Major Lazer tarjosi vielä koko rahan edestä jumppaa ja hipsterin oloinen italialaisyleisö oli täysillä mukana alusta asti. Lopulta meidän molempien vaatteet ja hiukset olivat läpimärät omasta ja muiden hiestä, sekä päällemme kaatuneista bisseistä.

En muista, koska minulla viimeksi olisi ollut keikalla noin kivaa. Aikaisemmista epäilyistäni huolimatta saimme antauduttua joukkohysterian valtaan ja jaksoimme pomppia koko keikan ihmismassan seassa. Ja tämä lähes selvin päin(!), mitä nyt lopussa alkoi ilmetä nestehukan aiheuttamaa tokkuraisuutta. Italialaisyleisön kunniaksi on mainittava, että vaikka porukka oli alusta asti ihan liekeissä, homma ei karannut missään vaiheessa näpeistä, ja varsinkin pienikokoisemmat naisihmiset otettiin pompinnan tuoksinassa nätisti huomioon. Itsehän olen tuommoisen keskikokoisen italialaisen miehen mitoissa, joten omasta puolestani en olisi muutenkaan ollut huolissani.

Perjantaina ajattelimme vielä pienesti tutustua Milanoon, mutta säiden herra ei taaskaan ollut puolellamme. Kävimme kuitenkin Duomossa kokeilemassa, josko vanha kunnon uhrikynttilätemppu toimisi taas ja saisimme sateen keskeytettyä. Valitettavasti tarjolla ei kuitenkaan ollut automaattia, vaan vain oikeita kynttilöitä, ja arvaahan sen, ettei jumalan mekaaninen lahjominen niillä nyt samalla tavalla onnistu. Niinpä nielimme tappiomme ja palailimme Roomaan sen suuremmin Milanossa pyörimättä.

Rautatieaseman kupeessa kuitenkin kävimme vielä paikallisten kansoittamassa lounasravintolassa. Risottoa emme ole roomalaisilta ruokalistoilta juuri spotanneet, ja kyseinen ruoka taitaakin kuulua lähinnä pohjoisitalialaseen ruokakulttuuriin. Täällä siis tartuimme tilaisuuteen ja valitsimme kumpikin lounaaksemme risotot. Tällä kertaa ruoka oli oikein maukasta, vaikkakin toki yksinkertaista. Annosten väritkin olivat niin herkulliset, että piti ottaa kuva. Miehen lautasella perinteinen risotto alla milanese, itselläni taas mustekalan musteella maustettu versio.

Kotiinpaluu Roomaan tuntui hyvältä, ja totesimme kaupungin tuntuvan jotenkin kotoisammalta sen jälkeen, kun olimme viettäneet hieman aikaa ihan vieraassa kaupungissa. Kotoisuuden tunnetta tosin nakersi hieman se, että emme ruokakaupan kautta palatessamme löytäneet ihan suorinta tietä kotiin, vaikka kyseisen matkan olemmekin jo aika moneen otteeseen tehneet. Trastevere eksyttää yhä.

Kulttuuripäivä

Säät ovat paranemaan päin, ja eilen uskaltauduimme taas kunnolla ulos. Vihdoin tehtiin ensimmäinen kunnon visiitti Forum Romanumille, joka ainakin itselleni on Rooman tärkein ja merkityksellisin nähtävyys. Tiemme Forumille kulki Circus Maximuksen kautta, ja jouduin taas kerran ihmettelemään kyseisen rakennuksen nykytilaa.

Kyseessä on siis antiikin aikainen, valtava kilpa-ajorata. Tässä kuvaa siitä, miltä paikka on aikoinaan mahdollisesti näyttänyt.

Mielessäni Circus on aina kuulunut samaan kategoriaan tyyliin Colosseumin ja Pantheonin kanssa. Mutta siinä missä kaksi viimeksi mainittua ovat täynnänsä turisteja, pukkaa Circus Maximus nykyään kirjaimellisesti koiranputkea. Koko paikka on ihan maan tasalla ja ruohon peittämä, ja huolettomat lenkkeilijät ja koirankusettajat kuljeskelevat siellä sinne, tänne. Tämä on jotain, mikä ei pieneen päähäni mahdu. Miten voi ihminen viedä fifinsä nostamaan jalkaa Circus Maximuksen raunioille? Tässä siniseksi herrasmieheksi pukeutunut kauniimpi puoliskoni ja paikka nykytilassaan.

No. Tästä jatkoimme Forumille päin. Jos joku olisi joskus Roomaan menossa ja lukisi tätä blogia, niin tiedoksi: sama lippu käy Colosseumille, Palatinukselle ja Forumille. Näitä lippuja myydään a) Colosseumilla b) Palatinuksella. Lipunmyyntipisteiden välimatka on ehkä 200 metriä. Colosseumin lippujonossa saa seistä parhaillaan tunteja, Palatinuksen jono on lyhyt, jos sitä edes on. Jollet siis erityisesti halua viettää päivääsi jonottaen, hae lippusi Palatinuksen lipunmyyntipisteestä, vaikka olisitkin menossa Colosseumille.

Varoitus: seuraavaksi kuvia Forumilta ja lähinnä allekirjoittaneen oman sivistyksen lisäämiseksi tarkoitttua kuivaa historiajorinaa.

Ensiksikin Forum Romanum on ihan käsittämätön paikka. Astella temppeleiden välissä ja kuvitella, että joku muu on joskus yli pari tuhatta vuotta sitten saapunut Roomaan, tallannut näitä samoja katuja, katsellut ihmetellen noita samoja rakennuksia. Se on jotenkin ihan tajutonta.

Siitä, miltä Rooma noin suurin piirtein on aikanaan näyttänyt, löytyy mielestäni ihan tsekkaamisen arvoinen animaatio: http://www.youtube.com/watch?v=VAgA6G75XsI. Kannattaa katsoa, jos haluaa nopean yleiskuvan antiikin rakennuksista ja niiden sijainnista suhteessa toisiinsa.

Saturnuksen temppeli

Tiemme vei ensin Capitolinus-kukkulan juurella sijaitsevalle Saturnuksen temppelille. Roomalaisille Saturnus oli jonkinlainen menneen, kultaisen kauden jumala, jonka Jupiter myöhemmin syrjäytti. Saturnuksen palvominen tarjosi mahdollisuuden hyvien, rauhanomaisten aikojen muisteluun ja kunnioittamiseen. Saturnuksen temppelissä myös säilytettiin valtion varoja, sillä myyttien mukaan Saturnuksen valtakautena ei tapahtunut ryöstöjä, tai yksityisomistusta ei ehkäpä lainkaan tunnettu. (Saturnuksen aika on siis ehkä vähän saman tapainen kausi Rooman historiassa, kuin Suomen historiassa se aika, jolloin yksi suomalainen vastasi kuutta ryssää ja kouluun hiihdettiin puusuksilla kesät, talvet.)

Saturnuksen kunniaksi vietettiin joulun aikoihin sijoittuvaa saturnalia-juhlaa, jonka aikana muutoin varsin selkeästä luokkajaosta joustettiin, ja kaikki yhteiskuntaluokat pääsivät osallistumaan juhlintaan tasavertaisina. Kyseinen juhla lienee myös syy sille, miksi Jeesuksen syntymää vietetään juuri joulukuun lopussa. Myös jotkut jouluperinteistämme ovat mahdollisesti saturnalian peruja: tuohon juhlaan kuuluivat nimittäin lahjojen antaminen, laulujen julkinen laulaminen ja ihmisen muotoisten leivonnaisten syöminen.

Vespasianuksen temppeli

Saturnuksen temppelin vieressä seisoo Vespasianuksen temppeli. Historijoitsijat esittivät hieman Neron jälkeen valtaan nousseen Vespasianuksen hyvänä hallitsijana, varsinkin verrattuna tähän pahamaineiseen edeltäjäänsä. Vespasianusta on myös kiittäminen Colosseumin (oikeammin Flaviusten amfiteatterin) rakennuttamisen aloittamisesta.

Vuonna 64 suuri tulipalo tuhosi suuria alueita Roomasta, minkä jälkeen keisari Nero otti näistä tuhoutuneista alueista suuria osia omaan käyttöönsä ja rakennutti niille kultaisena talona tunnetun palatsinsa. Vespasianus täytätti palatsikompleksiin kuuluneen järven ja rakennutti sille amfiteatterin, joka on keskiajasta asti tunnettu Colosseumina. Näin “varastettu” maa-alue saatiin myös takaisin kansan käyttöön.

(Knoppitieto: puoliympyrän muotoista teatteria nimitetään usein virheellisesti amfiteatteriksi, vaikka kreikan sana amphi viittaa nimenomaan ympyrämuotoon tai molempiin puoliin. Puoliympyrän muotoisista teattereista pitäisi oikeastaan puhua puoliamfeina, siinä missä esim. Colosseum on “oikea” amfiteatteri)

Vespasianus, kuten ihmiset yleensä, kuitenkin heitti aikanaan lusikan nurkkaan. Kuoleman lähestyessä hänen kerrotaan sanoneen: “Kas, taidan olla muuttumassa jumalaksi”. Kuolemansa jälkeen hänet tosiaan julistettiinkin jumalaksi, ja hänen poikansa Titus aloitti hänelle omistetun temppelin rakennustyöt. Titus ei kuitenkaan olut kovin pitkäikäinen, ja niinpä hänen pikkuveljensä Domitianus antoi julistaa Tituksenkin jumalaksi ja saattoi temppelin rakennustyön päätökseen.

Augustuksen riemukaari

Augustuksen riemukaari on pystytetty (Antoniusta ja Cleopatraa vastaan käydyn) Actiumin taistelun muistolle. Kaaresta on jäljellä vain jämät, joiden edessä tässä sininen herrasmies istuu.

Vestaalien talo

Vestaa, kotilieden jumalatarta, palvottiin kaikissa roomalaisissa kodeissa, sillä Vestan tuli paloi niiden liesissä. Tulen teko oli hankalaa, joten tulta pidettiin mieluummin yllä jatkuvasti.

Vestan neitsyiden, eli Vestan papittarien tehtävänä oli pitää Vestan temppelin pyhä tuli palamassa. Tällä tavalla he toimivat tavallaan koko rooman uskonnollisina kodinhoitajina. Vestaalin tehtävä oli tärkeä ja arvostettu, mikä näkyi heidän nauttimissaan etuoikeuksissa. Vestaalien talo toimi näiden papittarien asuinsijana.

Vestan tulen sammuminen vihjasi siitä, että Rooma ei olisikaan enään jumalattaren suosiossa. Niinpä sitä onnetonta vestaalia, joka onnistui mokaamaan päästämällä tulen sammumaan, rangaistiin ruoskimalla. Vestaalin katsottiin myös jättävän isänsä perheen ja tulevan valtion tyttäreksi astuessan virkaansa. Näin ollen vestaalin harjoittamat seksuaaliset suhteet valtion asukkaan kanssa olivat insestiä ja valtiopetos, mistä rangaistiin varsin kohtuullisesti hautaamalla elävältä.

Jos (ja lähes poikkeuksetta kun) vestaalit onnistuivat pysymään neitsyinä ja muutenkin elossa, he palvelivat 30 vuotta, minkä jälkeen he saattoivat mennä naimisiin ja hankkia lapsia.

Konstantinuksen basilika

Antiikin aikaiset balisikat olivat hallintorakennuksia, eivät siis kirkkoja kuten sanan nykymerkitys antaisi ymmärtää. Antiikin Rooman basilikoista suurin on Maxentiuksen tai Konstantinuksen balisika. Alun perin kolmesta osasta koostuneesta rakennuksesta on jäljellä enää pohjoisosa, joka jo yksinään on mykistävän suuri. Kuvassa rakennuksen kokoa havainnollistamassa alalaidassa seisova allekirjoittanut.

Tässä siis otteita Forumilta, joka aikansa poliittisena ja kulttuurillisena keskuksena on toki täynnä muita, myös merkittävämpiä rakennuksia. Tänne varmaan palaamme vielä tämän reissun aikana.

Illalla pääsimmekin sitten hieman erilaisen kulttuurin pariin, eli otimme bussin olympiastadionille, joka itsessään on jo melko vaikuttava rakennus. Katsojia stadionille mahtuu päälle 70 000 (vertailun vuoksi Helsingin olympiastadionin kapasiteetti on 40 600 katsojaa).

Tiistai-iltana katsomot tosin eivät olleet täynnä, mutta halpispaikat eteläkurvista (jossa mekin istuimme) olivat kyllä menneet lähes kaikki, ja meteli oli sen mukainen. Olen nuorempana käynyt katsomassa jonkin verran jalkapallo-otteluita Saksassa, missä sielläkin fudis on iso juttu, mutta Italiassa oli kyllä vielä astetta kovempi meno, siis katsomossa. Ohessa fiiiliksiä matsin alusta.

Kentällä nähtiin ensimmäisellä puoliajalla lähinnä suurta italialaista jalkapallodraamaa, eli näyteltyjä kaatumisia ja loukkaantumisia. Toisella puoliajalla nuo onneksi innostuivat jo tosissaan pelaamaankin. Valitettavasti vain vierailevat veronalaiset onnistuivat tekemään maalin viimeisellä virallisella peliminuutilla, joten yleisö joutui palaamaan kotiin tappiotunnelmissa.

Tänään pääsimme vihdoin torille ostamaan ruokamme. 

Luvassa siis kotikokkailua ja akkujen lataamista. Huomenna nimittäin pitäisi selvitä Milanoon ja jaksaa vielä pirtsakasti bailata Major Lazerin keikalla. Näinköhän sitä vanha enää jaksaa?

Fiilistelyjä

Kävin vielä fiilistelemässä kotikulmiamme kameran kanssa. Tässä siis palasia Trasteverestä.

Kotikatu iltapäivällä. Hiljaista on.

Ihminen oli jättänyt omaisuuttaan kadulle

Baari aukeaa mopoauton takana

Ilmoituksia

Piirustuksia ovessa

Appelsiineja kahvilan ikkunassa

Terassilla kauniimpi puolisko elää taiteilijaelämää