Ilmoja pidellyt

Etelä-Euroopan jumala on viime päivinä näemmä vaihtanut nimensä Esteriksi ja päästellyt menemään. Aurinko on kuitenkin ehtinyt tulla esiin sen verran, että on saanut houkuteltua allekirjoittaneen terassille nukahtamisiin päättyviin ruskettumisyrityksiin.

Lauantai-iltana kotikatumme täyttivät kovaäänisesti juhlivat joukot, mutta me nössöilimme ja jäimme kotiin. Piazza di san Cosimaton toriakuppiaat olivat pistäneet jo pillit pussiin siinä vaiheessa, kun suomalaiset tajusivat lähteä ruoka-ainesten hankintaan. Turvauduimme siis supermarketin valikoimaan, joka ei sekään ollut huono. Varsinkin tarjolla olevien tuoreiden vihannesten määrä, laatu ja hinta ihastuttivat. Mätimme siis parsaa ja latva-artisokkaa ostoskoriin. Tuore latva-artisokka oli kummaltakin jäänyt aikaisemmin maistamatta, mutta saimme nyt todeta, että olemme missanneet paljon. Herrajumala miten ihana vihannes, sitä tulee luultavasti olemaan tarjolla lähes aina, kun kotona kokataan.

Asuntomme epämiellyttävistä puolista on muuten mainittava, että kaasuliesi ei tahdo välttämättä pysyä liekissä, mikä tuntuu hieman kuumottavalta. Ainakin toistaiseksi olemme ratkaisseet ongelman vahtimalla liettä koko ruuanvalmistuksen ajan. Toinen ikävä juttu on lämpimän veden vähyys, joka kuitenkin lienee italialaisissa asunnoissa melko yleistä. Näiden kanssa uskomme kuitenkin pystyvämme elämään.

Italialainen asunto on myös suunniteltu italialaisen kokoisille ihmisille. Varsinkin kattoa halkovat puupalkit ovat paikoin aika matalalla. Tämän seurauksena mies aavistuksen pitempänä ihmisenä on jatkuvasti puulla päähän lyöty. Mutta eiköhän tuo kuukaudessa opi nöyrtymään ja kumartamaan.

Eilen meidän oli tarkoitus tutustua Porta Portesen kirpputoriin, mutta aamu valkeni sen verran sateisena, ettei ajatus oikein houkutellut. Muutimme siis suunnitelmia ja tutustuimme kapusiinimunkkien museoon, jonka erikoisuutena ovat hautakammiot. Kammioissa on esillä kokonaisia luurankoja munkkien vaatteisiin puettuna ja luista koottuja rakennelmia. Kammioden seinät on myös kauttaaltaan koristeltu erilaisilla ihmisluista tehdyillä koristeilla.

Kammoihin johdattaa teksti:

"Noi eravamo quello che voi siete, e quello che noi siamo voi sarete."

Me olimme sitä mitä te olette, ja teistä tulee sitä mitä me olemme.

 kuva ei ole omani, kunnoitin kuvauskieltoa ja pöllin jonkun muun ottaman kuvan interwebistä

Oudolla tavalla tällaiset ruumiista irrotetut luunpalat muuttuvat kuin miksi tahansa esineiksi, eikä niitä oikein enää osa ajatella ihmisruumiin osina. Outoa hommaa silti. Museo itsessään on aika pieni ja nopeasti läpikäyty.

Paluumatkalla kurkkasimme vielä Pantheonin. Tuntuu nurinkuriselta, että alun perin kaikille jumalille omistetun rakennuksen ovat tätä nykyä omineet palvontapaikakseen yhtä ainoaa jumalaansa julistavat kristityt. Vietimme kuitenkin pienen hiljaisen hetken kunnioittaaksemme sitä kaikkivoipaista insinööriä, joka tuon upean rakennuksen on meidänkin iloksemme suunnitellut. Kyllä on hieno ihminen, ihan kuin jumala melkein,  tuommoinen insinööri.

Tänään tuli ensimmäinen “Italiassa mikään ei toimi ja kaikki on perseestä”-fiilis. Nimittäin niinkin yksinkertainen asia kuin kahvilassa käyminen. Haluaisin vain mennä tiskille, tilata sen kahvini, maksaa sen siinä paikalla ja kiikuttaa sen juuri siihen kahvilan kolkkaan, mihin itseäni huvittaa. Mutta ei, sitä pitää ensin odottaa tarjoilijaa paikalle saapuvaksi tilaamista varten, sitten odotetaan kahvin saapumista ja lopuksi vielä laskua. Tämä on toki suurimman osan ajasta ihan ok, mutta välillä sitä vain toivoisi asioiden sujuvan tehokkaasti ja sujuvasti ja ilman sitä ylimääristä ihmistä siinä välissä huitomassa. Tämä on näitä kulttuurieroja, joihin tuskin koskaan totun ihan täysin. Mutta minä olenkin epäsosiaalinen ja asioin mieluummin vaikka automaatin kuin asiakaspalvelijan kanssa.

Onneksi en ole ainoa, joka valittaa. Nimittäin törmäsin tänään myös Suomesta tuttuun olentoon: valittajamummoon. Paikallisessa Desparissa kyseisen lajin edustaja valitti ilmeisesti tomaattien laaudusta. Tämän varsin suppean otoksen perusteella täkäläiset valittajamummot ovat kipakampia kuin Suomessa, eivätkä kohdista valitustaan pelkästään ohikulkijoille tai kuvitellulle kuuntelijijalle (tunnetaan myös yksinäisenä muminana), vaan suorastaan huutovalituksen kohteeksi joutui henkilökunnan jäsen. Suomeen nähden erilaista oli myös se, että henkilökunnan edustaja tuntui antavan mummelille samalla mitalla takaisin, mistä kehkeytyikin sitten oikein kunnon sanaharkka. Kiehtovaa.

Sateesta huolimatta olemme jonkin verran vaellelleet kaupungin kaduilla ja jonkin verran eksyneet. Kaupungissa, jossa yksikään katu ei kulje suorassa kulmassa yhteenkään muuhun nähden, on meikäläisen suuntavaistolla varustetun ihmisen ihan turha kuvitella jotenkin voivansa löytää perille ilman karttaa. Onneksi turistilla on aikaa, ja eksymällä voi löytää paikkoja, joihin ei edes tiennyt haluavansa.

Myös kotikulmillamme Trasteveressä olemme edelleen aivan hukassa. Jotenkin kaikki kadut kaartuvat niin omituisesti ja risteävät niin odottamattomissa paikoissa, että näiden sisäistämiseen ei suomalaisinsinöörin hahmotuskyky riitä. Asiaa ei auta se, että jokainen katu, mukaan lukien (ja erityisesti) viitoskuja muuttuu koko ajan. Aamulla kadulla on hiljaista, ja kivetykselle unohtuneet kaljapullot sekä katukivien väliin vierähtäneet pullonkorkit luovat jonkinlaista vapunjälkeistä tunnelmaa.

Aamulla (ja osin päivällä) kauppojen ja ravintoloiden eteen on laskettu kaiken peittävät rautaesiriput, joiden perusteella on mahdoton arvata, mikä liike tai ravintola missäkin sijaitsee. Päivän mittaan näitä sitten availlaan ja suljetaan allekirjoittaneen havaintojen mukaan jollakin aivan sattumanvaraisella logiikalla. Olen melko varma, että en ole vieläkään ehtinyt nähdä kaikkia kauppoja, jotka tämän kadun varrella sijaitsevat, sillä yllätyksiä tulee joka päivä. Ai meidän alakerrassa onkin antiikkilamppuja myyvä liike? Kappas kehveliä. Illalla ravintolat sitten pystyttelevät väliaikaiset terassinsa kadun reunoille ja puolen yön maissa katu on niin täynnä ihmisiä, että kotiin päästäkseen saa töniä hitaimpia pois tieltä.

Tämä kaikki kuitenkin antaa alueelle oman leimansa ja on oikeastaan aika viehättävää. Tosin kauppaan tai lounaalle ei voi toivoa pääsevänsä silloin kuin haluaisi, vaan silloin kun kaupat tai ravintolat sattuvat olemaan auki. Onneksi olemme mukautuvaisia.

Eilen illalla kävimme muuten ensimmäistä kertaa ravintolassa, josta sai oikeasti hyvää ruokaa. Pahaan ruokaan emme toki ole aikaisemminkaan törmänneet, mutta turistialueen turistiravintolasta saa sitä mitä voi olettaakin, eli perusmättöä. Eilistä positiivista kokemusta edesauttoivat miellyttävä, hieman vanhanaikainen tunnelma sekä erittäin ystävällinen ja sujuva palvelu. Voimme suositella: http://www.ristoranteparis.it/. Nimestään huolimatta ravintola tarjoaa perinteistä roomalaista ruokaa, ei niinkään ranskalaista.